"Tämä taasen", virkkoi bakteriologi, työntäen mikroskopin alle lasilevyn, "on kuuluisan kolerabasillin valmiste —: koleran tarttuma-ainetta."
Kalpea mies tähysti mikroskopin putkeen. Hän ei nähtävästi ollut tottunut sellaiseen, ja painoi vapaata silmäänsä hervottomalla valkealla kädellään. "Näen kovin vähän", hän sanoi.
"Kiertäkää tätä ruuvia", huomautti bakteriologi, "kenties ei näköpiste osu kohdalle. Silmät ovat niin erilaisia. Aivan pieni käännös vain puoleen tai toiseen."
"Ahaa! nytpä näen", huudahti vieras. "Ei siinä sentään kovinkaan suuria nähtäviä ole. Pieniä vaaleanpunaisia juovia ja rihmoja. Ja kuitenkin nuo pikku hiukkaset, nuo pelkät atomit, voisivat lisääntyä lukemattomaksi paljoudeksi ja tuhota kaupungin! Ihmeellistä!"
Hän nousi seisaalleen, päästi lasilevyn mikroskopista ja piti sitä kädessään valoa vasten. "Tuskin näkyviä", hän sanoi, tarkastellen valmistetta.
Hän epäröitsi. "Ovatko nämä — eläviä? Ovatko ne nyt vaarallisia?"
"Nuo ovat värjättyjä ja kuolleita", selitti bakteriologi. "Soisinpa puolestani että voisimme tappaa ja värjätä jok'ainoan koko luomakunnasta."
"Tuskin huolisittekaan", hymähti kalpea mies, "pitää moisia olentoja elävinä ympärillänne — toimivassa tilassa?"
"Päinvastoin, meidän täytyy", vastasi bakteriologi. "Tässä esimerkiksi." — Hän astui lattian poikki ja otti sinetityn lasiputken. "Tässä on eloa. Oikeita tauti-itiöitä viljeltyinä." Hän tavotteli sanaa. "Pulloon säilytettyä koleraa, niin sanoakseni."
Huomaamaton tyydytyksen ilme vilahti hetkeksi kalpean miehen kasvoilla. "Siinä on teillä kuolema hallussanne", hän sanoi, ahnaasti silmäillen pikku putkea. Bakteriologi tarkkasi vieraansa kasvonpiirteillä kuvastuvaa sairaalloista mielihyvää. Tämä mies, joka nyt ehtoopäivällä oli vanhan ystävän suosituskirjeellä päässyt hänen vieraakseen, herätti hänessä mielenkiintoa heidän luonteittensa vastakkaisuuden vuoksi. Vieraan suora musta tukka ja syvälle painuneet harmaat silmät, kuihtunut muoto ja hermostunut käytös, oikullinen, mutta kiihkeä harrastus olivat hauskana vaihteluna bakteriologin tieteellisen työkumppanin tyynistä tuumailuista. Oli kenties luonnollista antaa asialle mitä tehokkain sävy, kuulijan ilmeisesti ollessa hyvin herkkä sen kuolettavaa puolta mietiskelemään.
Hän piteli putkea miettiväisenä. "Niin, tässä on rutto vangittuna. Säreppäs vain tällainen pikku putki vesijuomasäiliöön, sano näille pienille elämän hitusille, joita täytyy nähdäkseen värjätä ja voimakkaimmalla mikroskopilla tutkia, ja joita ei voi haistaa eikä maistaa — sano niille: 'menkää, kasvakaa ja lisääntykää, ja täyttäkää säiliöt', niin kuolema — salaperäinen, jäljille pääsemätön kuolema, pikainen ja kauhea, täynnä tuskaa ja nöyryytystä — pääsisi valloilleen tässä kaupungissa ja etsiskelisi uhrejaan joka taholta. Se riistäisi missä miehen vaimoltaan, missä lapsen äidiltään, missä valtiomiehen toimistaan, ja missä ahertajan uurastuksestaan. Se seuraisi vesiviemäreitä, hiipisi katuja pitkin, valitsisi rangaistakseen talon sieltä toisen täältä, missä juomavettä ei keitetä, tunkeutuisi kivennäisvesitehtailijain kaivoihin, huuhtoutuisi kasviksiin ja kävisi lepotilaan jäissä. Se väijyisi vuoroaan hevosten vesikaukaloissa ja vaanisi varomattomia lapsia yleisissä juomapaikoissa. Se liukenisi maahan, odottamattomasti ilmestyäkseen tuhansiin kaivoihin ja lähteisiin. Päästä se vain vesisäiliöön, niin se hävittää kymmeneksen kaupunkia ennen kuin saadaan jälleen saarroksiin ja kiinni."
Hän vaikeni äkkiä. Hänen oli sanottu olevan liiaksi altis kaunopuheisuuteen.
"Mutta tässähän se on varmassa tallessa — aivan varmassa."
Kalpea mies nyökäytti päätään. Hänen silmänsä kiiluivat. Hän rykäisi.
"Nuo anarkisti — roistot", hän huomautti, "ovat narreja, sokeita
narreja — käyttävät pommeja, kun on tällaista saavutettavissa.
Luulisin —"
Ovelta kuului hiljainen koputus, pelkkä kynsien kepeä kosketus. Bakteriologi avasi. "Minuutti vain, kultaseni", kuiskasi hänen vaimonsa.
Hänen palatessaan laboratorioon katsoi vieras kelloaan. "En huomannut että olen haaskannut teiltä kokonaisen tunnin", hän pahotteli. "Kahtatoista vailla neljä. Minun olisi pitänyt lähteä puoli neljältä. Mutta teidän näytteenne olivat ylen merkillisiä. Ei, en voi enää viipyä hetkeäkään. Minun on neljältä oltava muualla."
Hän poistui moneen kertaan kiitellen, ja bakteriologi saattoi häntä ulko-ovelle, palaten sitte mietteissään pitkin käytävää laboratorioonsa. Hän aprikoitsi vieraansa kansallisuutta. Mies ei voinut olla teutonilaista rotua eikä tavallista romanilaistakaan. "Sairaalloinen ilmiö joka tapauksessa, pelkään", bakteriologi virkkoi itsekseen. "Miten kiihkeästi hän tuijottikaan noihin tarttuma-aineitten valmisteihin!" Hänet valtasi levoton ajatus. Hän kääntyi höyrykaapin viereiseen työpöytään päin ja vilkaisi sitte hyvin nopeasti kirjotuspöydälleen. Sitte hän kiireisesti tunnusteli taskujaan, sitte ryntäsi ovelle. "Ehkä laskin sen eteisen pöydälle", jupisi hän.
"Minnie!" hän huusi käheästi eteisessä.
"Niin, kultaseni", kuului ääni kaukaa.
"Oliko minulla mitään kädessäni puhellessani äsken sinun kanssasi?"
Hiljaisuus.
"Ei mitään, ystäväni, sillä muistan —"
"Kadotus ja kuolema!" kiljaisi bakteriologi, syöksähtäen päistikkaa ulko-ovelle ja alas portaita kadulle.
Kuullessaan ovea paiskattavan, Minnie säikähtäen juoksi ikkunaan. Etäämpänä kadulla nousi hento mies ajuriin. Bakteriologi juoksi, hatutta ja tohveleissa, hurjasti viittoillen tätä ryhmää kohti. Toinen tohveli putosi, vaan hän ei pysähtynyt. "Hän on sekaisin!" voivotti Minnie; "se tuosta kamalasta tieteestä tuli", ja avaten ikkunan hän tahtoi huutaa miehelleen. Hintelä mies silmäisi äkkiä taakseen ja näytti saaneen saman käsityksen. Hän viittasi hätäisesti bakteriologiin, sanoi jotakin ajurille, vaunujen suojustin läiskäytettiin kiinni, ruoska viuhahti, hevosen kaviot tömisivät, ja tuotapikaa olivat vaunut, bakteriologin kiivaasti ajaessa takaa, kadonneet kulman taakse.
Minnie kurkotteli ikkunassa hetkisen. Sitte hän veti päänsä jälleen sisälle. Hän oli ällistyksissään. "Onhan hän muulloinkin omituinen", hän tuumiskeli. "Mutta juosta pitkin Lontoota — väkirikkaimpana aikana vielä — sukkasillaan!" Onnellinen aatos juolahti hänen mieleensä. Hän sieppasi äkkiä hatun päähänsä, otti miehensä kengät, kiirehti eteiseen, korjasi vaatenauloista käsivarrelleen hänen hattunsa ja keveän päällystakkinsa, hyökkäsi portaille ja huusi ajurin, joka onneksi juuri vetelehti ohi. "Antakaa mennä ylös katua ja kääntäkää Havelock Crescentille, ja katsokaa löydämmekö herrasmiehen, joka juoksee samettitakissa ja paljain päin."
"Samettitakissa, rouva, ja paljain päin. Kyllä." Ja ajuri sivalsi tyynesti ruoskalla, ikäänkuin ajaisi tuollaisella osotteella joka päivä.
Muutamia minuutteja myöhemmin se pikku ryhmä ajureita ja tyhjäntoimittajia, joka kärkkyy Haverstock Hillin ajuriaseman ympärillä, joutui hämmästyksiin keltaisen kaakin huimasti kiidättämistä ajoneuvoista.
He olivat ääneti sen mennessä ohi, ja sitte perään tähystellen —
"Katos, siinä meni Harry Hicks. Mikähän sitä lennätti?" sanoi ukko
Tootlesiksi nimitetty ruumiikas kansalainen.
"Se käyttelee ruoskaansa melko lujasti, sen tekee", lisäsi hevosia vartioitseva poika.
"Hei!" murahti vanha Tom Byles parka.
"Täältä porhaltaa toinen riivaantunut. Riivaantunut vissisti."
"Se on vanha George", selitti ukko Tootles, "ja riivatusti ajaa, kuten sanot. Nääs kun on pudota roskista! Onkohan tuo Harry Hicksin perässä?"
Ajuriasema alkoi joutua kiihdyksiin. Yhteen ääneen: "Anna laputtaa,
George!" "Siinäpä kilpailu!" "Kiinni saatte!" "Lyö lujemmin!"
"On siinä menijätä, on!" ihaili vartijapoika.
"No vie sun turkanen!" huudahti ukko Tootles. "Katos! minäkin kai vielä joudun matkaan. Tuolta tulee vielä yksi lisää. Ovatko kaikki Hampsteadin ajurit tänä aamuna villissä!"
"Se on tällä kertaa helmaväkeä", sanoi vartijapoika.
"Naikkonen miehenpuolen perässä", kummaili ukko Tootles. "Tavallisesti on toisin päin."
"Mitä sillä on kädessä?"
"Näyttää silinterihatulta."
"Tämäpä kelpo leikkiä! Panen veikkaan kolme yhtä vastaan vanhan Georgen puolesta", sanoi vartijapoika. "Seuraava!"
Minnie kiiti ohi myrskyisten suosionosotusten tervehtimänä. Hän ei pitänyt siitä, mutta tunsi tekevänsä velvollisuutensa ja riensi edelleen alas Haverstock Hilliä ja Camden Town High Streetiä katse herkeämättä tähdättynä levottomasti huiskivaan vanhaan Georgeen, joka niin käsittämättömästi oli viemässä pois hänen haihattelevaa miestänsä.
Etumaisissa vaunuissa kyyristeli muukalainen käsivarret tiukasti rinnalla ristissä ja lujasti puristaen kädessään pikku putkea, joka sisälsi niin suunnattomat tuhon mahdollisuudet. Hänen mielialansa oli omituista pelon ja riemun yhtymää. Etupäässä pelkäsi hän joutuvansa kiinni ennen kuin ehtisi toteuttaa tarkotuksensa, mutta sen takana vapisutti hämärämpi vaan valtaavampi pelko hänen aikeensa kauheuden vuoksi. Mutta riemu oli pelkoa paljoa voimakkaampi. Yksikään anarkisti ei ennen häntä ollut edes uumoillut tällaista hanketta. Ravachol, Vaillant, kaikki nuo etevät miehet, joiden mainetta hän oli kadehtinut, kutistuivat mitättömiin hänen rinnallaan. Hänen tarvitsi vaan päästä vesisäiliölle ja tyhjentää tämä pikku putki siihen. Miten loistavasti olikaan hän valmistanut suunnitelmansa, väärentänyt suosituskirjeen ja päässyt laboratorioon, ja miten loistavasti olikaan hän osannut käyttää tilaisuutta hyväkseen! Maailma kuulisi hänestä vihdoinkin. Kaikki jotka olivat häntä pilkanneet, syrjäyttäneet, pitäneet muita huonompana, katsoneet seuraan sopimattomaksi, ottaisivat hänet vihdoinkin lukuun. Kuolemaa, kuolemaa, kuolemaa! Ne olivat aina kohdelleet häntä mitättömänä miehenä. Koko maailma oli yksissä tuumin sortanut häntä. Hän opettaisi heille mitä miehen eristäminen merkitsee. Mikä tämä tuttu katu oli? Great Saint Andrews Street tietysti! Missä mitassa olikaan takaa-ajo? Hän kurkisti ulos vaunuista. Bakteriologi oli tuskin viidenkymmenen metrin päässä. Se oli paha. Hän joutuisi vielä kiinni ja pysähdytetyksi. Hän tapaili taskustaan rahaa ja löysi puoli sovereignia. Tämän hän työnsi kuomujen kattoluukusta miehen nenän alle. "Lisää", hän karjaisi, "jos vaan saamme vauhtia."
Raha tempaistiin hänen kädestään. "Hyvin menee", vakuutti ajuri, ja ruoska sivelteli hevosen kiiltävää kylkeä. Vaunut heilahtivat ja puolittain seisaalleen jäänyt anarkisti painoi lasiputkea pitelevän kätensä vaunujen suojustinta vasten, tasapainossa pysyäkseen. Hän tunsi hauraan lasin särähtävän, ja taittunut puolikas helähti vaunujen pohjalle. Kiroten vaipui hän istuimelleen ja tuijotti synkeästi suojustimella herneileviin pisaroihin.
Häntä värisytti.
"No niin! Minä tietenkin olen ensimäinen. Huh! Marttyyri minusta kumminkin tulee. Onhan se jotakin. Mutta se on kaikessa tapauksessa likainen kuolema. Koskeneekohan se niin kovasti kuin sanotaan."
Äkkiä hänen päähänsä pälkähti aatos — hän hapuili jalkojensa välistä. Putken katkenneessa päässä oli vielä pikku pisara, ja hän joi varmuuden vuoksi sen. Oli parempi tehdä varmaa työtä. Häneen ainakin vaikuttaisi.
Sitte hän älysi olevan turhaa enää yrittää paeta bakteriologia. Wellington Streetillä hän käski ajurin pysähtyä ja astui ulos. Hän liukahti portailla ja tunsi päässään humisevan. Tämä koleramyrkky oli nopeasti vaikuttavaa ainetta. Hän viittasi ajurin olemattomiin, niin sanoen, ja seisoi kadun vierustalla käsivarret rinnalla ristissä odottaen bakteriologin saapumista. Lähenevän kuoleman tunne loi häneen jotakin arvokkuutta. Hän tervehti vainoojaansa uhkamielisellä naurulla.
"Vire l'Anarchie! Myöhästyitte, hyvä ystävä. Olen juonut sen. Kolera on liikkeellä!"
Bakteriologi tähysteli häntä uteliaasti vaunuistaan; silmälasiensa läpitse. "Olette juonut sen! Anarkisti! Nyt ymmärrän." Hän oli sanoa vielä jotakin, vaan hillitsi itsensä. Hänen suupielissään väreili hymy. Hän avasi vaunujen suojustimen ikäänkuin astuakseen ulos, mutta silloin anarkisti viittasi hänelle juhlalliset jäähyväiset ja harppaili Waterloosillalle päin tahallaan töyttien tartutetulla ruumiillaan niin monia ihmisiä kuin mahdollista. Bakteriologi tarkasteli miestä niin jännittyneellä mielenkiinnolla että tuskin ilmaisi pienintäkään hämmästystä Minnien ilmestyessä käytävälle mukanaan hänen hattunsa, kenkänsä ja päällystakkinsa. "Teit hyvin kun toit kapineeni", hän sanoi, mutta jäi yhä mietteissään tähystelemään katoavaa anarkistia.
"Sinun olisi paras mennä sisälle", hän sanoi, aina vain tuijotellen. Minnie oli nyt täysin vakuutettu siitä että hän oli päästään sekaisin, ja käski omalla vastuullaan ajurin ajaa heidät kotiin. "Kengätkö jalkaan? Kernaasti, kultaseni", hän sanoi vaunujen alkaessa kääntyä ja kätkiessä näkyvistä harppailevan mustan olennon, joka kuvastui pienenä etäällä. Sitte hänet äkkiä valtasi jokin hullunkurinen ajatus, ja hän nauroi. Sitte hän huomautti: "Toden teolla on asia kuitenkin varsin vakava."
"Näetkös, tuo mies tuli minua tapaamaan, ja hän on anarkisti. Ei — älä pyörry, tahi en voi kertoa juttuani. Ja minä tahdoin miestä hämmästyttää, tietämättä häntä anarkistiksi, ja otin esille valmisteen sitä uutta bakterilajia, josta sinulle kerroin, sitä joka vaivaa useita apinoita ja luullakseni on niissä tavattavien sinisten täplien aiheena; ja minä hupsu sanoin sen olevan aasialaista koleraa ja hän karkasi sillä myrkyttämään Lontoon vettä, ja olisikin tosiaan voinut saada kaupunkimme elämän sinistymään. Ja nyt hän on niellyt sen. Tietysti en voi sanoa mitä tapahtuu, mutta muistathan että se sai kissanpojan siniseksi, ja nuo kolme koiranpentua — paikullisiksi, ja varpusen — vaalean siniseksi. Mutta harmittaa että saan taas panna aikaa ja rahaa uuteen valmisteeseen.
"Takki ylleni näin kuumana päivänä! Miksi? Kun saattaisimme tavata mrs. Japperin. Kultaseni, mrs. Japper ei vilustuta. Miksi pitäisi minun pitää takkia kuumana päivänä mrs. — No! olkoon."
Kämmekkäin ostamisessa on aina jonkinlaista keinottelun viehätystä. Saa eteensä ruskean käpertyneen kudoskimpaleen, ja lopusta on luottaminen arvostelukykyynsä, tahi vasaramieheen [Lontoossa myydään harvinaisia kämmeköitä erityisissä huutokaupoissa], tahi onneensa, miten mieli tekee. Kasvi voi sairastella kuolemaansa tahi olla kuollut, tahi kauppa voi olla juuri kunnollinen, rahan täysi vastine, tahi kenties — sillä sitä on tapahtunut tuon tuostakin — kehittyy onnellisen ostajan riemastuneiden silmien edessä hitaasti päivä päivältä joku uusi muunnos, joku outo loisto, merkillinen huulen koverrus, tahi hienompi värivivahdus tahi odottamaton matkimis-ilmiö. Ylpeys, kauneus ja rahallinen hyöty kukoistavat yhdessä yhdellä hennolla varrella, ja vieläpä ehkä kuolemattomuuskin. Sillä luonnon uusi ihme saattaa olla uuden erikoisen nimen tarpeessa, ja mikä on siksi sopivampi kuin keksijänsä? "Johnsmithin!" [John Smith on mitättömimmäksi kulunut nimi Englannissa] Nimiä on ollut huonompia.
Kenties oli jonkin sellaisen onnellisen löydön toive saanut Winter Wedderburnin niin ahkerasti käymään noissa huutokaupoissa — se toive, ja ehkä myöskin se seikka ettei hänellä ollut maailmassa mitään muuta pienintäkään harrastusta herättävää tehtävänä. Hän oli arka, yksinäinen, tarmottomanlainen mies, varoissaan juuri sen verran ettei ollut välttämättömyyden kannustettavissa, eikä kylliksi rauhaton etsiäkseen vaateliaampia puuhia. Hän olisi saattanut kerätä postimerkkejä tahi vanhoja rahoja, tahi kääntää Horatiusta, tahi sitoa kirjoja, tahi hakea uusia diatomeja. Mutta hän sattui kämmekkäin viljelijäksi, ja oli laittanut pienoisen melko hyvin varustetun lämpimän kasvihuoneen.
"Minusta tuntuu", hän arveli kahvipöydässään, "että minulle tänään tapahtuu jotakin." Hän puhui — kuten liikkui ja ajatteli — hitaasti.
"Oi älkää niin ajatelko!" vastasi hänen emännöitsijänsä — joka samalla oli hänen etäinen serkkunsa. Sillä "jonkin tapahtuminen" merkitsi hänelle yhtä ainoata asiaa.
"Ymmärrätte minua väärin. En tarkota mitään epämieluista… vaikka tuskin tiedän mitä tarkotan."
"Tänään", hän jatkoi tovin kuluttua, "aijotaan Petersillä myydä isompi erä Andamaneilta ja Taka-Intiasta saatuja kasveja. Minä menen katsomaan mitä niillä on. Voin sattua tietämättäni ostamaan jotakin hyvää. Niin voi käydä."
Hän ojensi kuppinsa toistamiseen täytettäväksi.