Kertoja esitteleikse.
Näyttääpä siltä kuin koko maailma olisi jällensä muuttunut lapseksi, joka juoksentelee ympäri, kuin hullu, saadaksensa kuulla kertomuksia — kertomuksia! kertomuksia! kertomuksia! huudetaan kaikkialta. Kertomuksia löytyy joka paperi-palalla, joka seinällä, joka ra'ossa ja joka lomassa. Kertomuksia valuu kynästä viljavammin kuin syksyllä puista putoavia lehtiä, yhtämonella eri värillä ja varjolla. Kertomukset puhaltavat ylitsemme kuin vihuri-tuuli, tulevat kaikista maista ja mukaellaan kaikille kielille. Löytyy kertomus-sarjoja täysi-kasvuisille, nuorille, ja ehk'eipä meidän tarvitse kauan odottaakaan ennenkuin sanomalehdissä ilmestyy kertomus-sarjoja, jotka sopivat lapsikamarille. Pian ehkä saamme nähdä ihastuttavia kuvallisia sanomalehtiä, nimillä: "Kehto", "Lapsen kalistin", "Ensi hammas" y.m.m., joissa on kertomuksia, niin pitkiä, että niitä kestää neljäänkolmatta tahi kahdeksaanviidettä vihkoon. Monestipa olen arvellut itsekseni: mitähän Salomo ajattelisi jos hän eläisi tähän aikaan. Tuo miesparka, joka jo kyllästyi aikakautensa kirjallisuuteen, sanoi liiallisen lukemisen rasittavan lihaa — ja kuitenkin oli kirjapaino silloin vielä tuntematon ja kirjat "präntättiin" noilla nelisnurkkaisilla heprealaisilla kirjaimilla, joista kukin oli yhtäsuuri taideteos, kuin moni nykyajan hautakivi. Kuitenki sanoo Salomo: "Ei tuolla ijankaikkisella kirjojen kirjoittamisella rajaa olekaan!" Mitähän miesparka sanoisi, jos näkisi jonkun nykyajan kirjanpainattajan kirja-luettelon!
Nykyaikaan ei mikään sanomalehti kelpaa, joll'ei siinä ole kertomus-sarjoja, joiden kehkeytymiseksi monta tuhatta tapausten ratasta tarvitsee olla liikkeellä. Joka tahtoo yleisöä miellyttää ja tuoda esiin jonkin uuden teorian, hänen täytyy kirjoittaa kertomus-sarjoja ja niissä esitellä mietteensä. Kuritus-vankilasta, kauppa-vapaudesta, työstä ja rahasta, naisen oikeuksista — niistäkin puhutaan kertomus-sarjoissa. Katolisuus, protestanttisuus, ylä- ja ala-kirkko ja kirkottomuus taistelevat keskenänsä — myöskin kertomus-sarjoissa, joissa yksi uskolainen saapi toisen hylkäämään uskonsa ja rupeamaan siihen uskoon, jota kertomuksen tekijä kokee edistää.
Piakkoin täytynee papinkin, jos hän tahtoo kuulijoitansa miellyttää, saarnastuolista esittää uskontonsa kertomus-sarjoissa, joissa hän aina sen mukaan mitä käsitystä hän tahtoo edistää, esittää kristityn velvollisuudet, koetukset ja kiusaukset, tahi protestanttisen uskon eri suunnat; tahi todistaa hän että kukin asia on, monessa suhteessa, jonkun toisen asian kaltainen; että kutakin asiaa seuraa joku toinen asia; että kukin asia jollakin tavalla loppuu, ja että sentähden on tarpeellista kaikkia suositella ja käyttää tätä maailmaa hyväksensä niin paljon kuin mahdollista. Loppu-seurauksena kaikesta tästä on, että se systeemi, joka käskee opettaa vertauksilla ja puhua epäselvillä ennustuksilla, saapi täydellisen muodostuksensa. "Kristityn matka" katoaa tykkänään ja matka taivaalliseen kaupunkiin on sitte kunkin mielestä yhtä helppo kuin matka Newyorkin leveintä katua pitkin — mutta paljoa hupaisampi!
Vieläpä kaikki tieteet ja taiteetkin ovat selitettävät kertomus-sarjain kautta, kunnes vihdoin koko nykyinen ja tuleva elämä on ainoana suurena romaanina.
Kuitenkin olen minäkin kirjoittanut kertomuksen, johon olen valinnut sellaisen aineen, joka elää kunkin ihmisen mielessä, josta puhutaan joka seurassa, joka kajahtaa jokaisen huulilta ja joka tunkeikse kaikkiin miehen toimiin, nimittäin:
"Vaimoni ja minä."
Toivon nykyajan kaikkien ennustajattarien huomaavan tämän nimityksen sopivaisuuden. Huomaatten kai, ett'en ole kirjoittanut: "minä ja vaimoni" ei suinkaan! vaan "vaimoni ja minä." Ken olen minä ja missä on minun kotini, joka oikeuttaisi minua asettamaan itseni vaimoni edelle?
Mutta miksikä juuri tämä nimitys? kuulen kysyttävän.
Onhan syy aivan selvä. Eikö se yhtiö ihmiskunnassa, joka on tunnettu nimellä "vaimoni ja minä", ole vanhin ja kunnioitettavin. Löytyykö mitään parempaa, suloisempaa, herttaisempaa ja yleisempää yhtiötä? kysyn suurella syyllä.
Tosin kyllä on aikoja löytynyt, jolloin on tahdottu väittää, että tämä vanha, kunniata ansaitseva yhtiö on yli-ikäinen ja himmeä, ja sentähden esitelty tuon entisen nimen sijaan monta uutta nimitystä. Myöskin on muistutettu, että nimellä "vaimoni ja minä" tarkoitetaan itsekkäistä, pientä yhtiötä, jota ei kaikki voi suosia; ettei tuossa tuhat-vuotisessa valtakunnassa minulla ole suurempata oikeutta vaimooni eikä vaimollani minuun, kuin jollakin muulla noista tuhansista ihmissuvun veljistä ja sisarista; ja vihdoin että "vaimoni ja minä" ei ole mikään purkamaton yhtiö, vaan että me olemme asioimis-kumppanukset, jotka kolmen kuukauden ylössanomisen jälkeen voimme erkaantua ja muodostaa uuden yhtiön.
Minulla ei ole samaa käsitystä asiasta; päinvastoin käsitän nimen "vaimoni ja minä" symbolina, vertauskuvana jostakin, tätä maallista yhdistystä korkeammasta yhtiöstä — pidän sen pyhänä kuin uskontoni, jakamattomana kuin sielun ja loppumattomana kuin ijankaikkisuuden — vertaus-kuvana, kaikkivaltiaan rakkauden ijankaikkisesta yhdistyksestä ihmis-sielun kanssa.
Jokaisen koti-lieden luota valuu ijankaikkisen nuoruuden lähde, ja kullakin ihmisellä, joka todellisesti on lempinyt, on ollut romaaninsa ja runollisuutensa elämässä.
Kun minä nyt lähetän kertomukseni ulos maailmaan, en toivokaan muuta huvia siitä kuin äsken mainitun. Älkää, hyvät lukijani, odottako tässä löytävänne mitään salaisia murhapaikkoja, vaarallisia kapinan hankkeita, murhia tahi ilmi saamattomia rikoksia — ei mitään tällaista löydy tässä kertomuksessa. Tämä on vaan tuo vanha tarina yksinäisestä ja hyljätystä Aatamista, joka on Evaansa vailla. Kun tarkemmin mietin asiaa, niin melkeenpä uskallan väittää, että tämä on pää-sisältö kaikissa tähän saakka kirjoitetuissa kertomuksissa, mutta niin kauan kuin löytyy joku uusi Aatami ja uusi Eva, ei tällaisen tarun kertojalta puutu uteliaita korvia.
No nyt minä siis alan kertomukseni, minä Harry Henderson — rehellinen
Yankeepoika, New Hampshires'in vuorimaasta ja nykyään porvari
Newyorkissa. —
Kolme vaihetta on ollut minun elämässäni.
Ensimmäinen vaihe: lapsuuteni morsian.
Toinen vaihe: Utu-morsiameni eli tulevaisuuteni uni-maailma.
Kolmas vaihe: minun todellinen morsiameni, minun puolisoni, kuinka minä häntä ha'in ja hänet löysin.
Muistuu mieleeni muuan lause, jonka kuulin eräältä kunnioitettavalta henkilöltä hänen kokemuksestansa eräässä hienossa Euroopalaisessa perheessä; puhuessaan asemastansa tässä perheessä lausui hän: "paikka oli varsin edullinen, ei niin paljon palkan tähden, vaan enemmän niiden monien hyvien ja hyödyllisten oppien vuoksi, joita minä siellä olin tilaisuudessa saada." Niinpä nykyaikaankin ei panna niin suurta arvoa itse tarinan muodolle, vaan enemmän sille, mitä kirjoittaja on tilaisuudessa kertomuksissansa esiin tuoda. Kertomus nuoren Amerikalaisen pyrinnöistä tullaksensa toimeen elämässä ja voidaksensa tuoda puolison omaan kotiinsa, antaa kertojalle tilaisuuden puhua päivän tärkeimmistä kysymyksistä, joiden kautta kaikki miehiä ja naisia koskevat asiat joutuvat keskustelun ottelu-kentälle. Puhuessani omasta kokemuksestani, ko'en siis myös pysyä nykyajan käsitystavan rinnalla.
Lapsuuteni morsian.
"Ei ole hyvä ihmisen yksinänsä olla", on totuus, joka erinomaisella voimalla syntyi sielussani, jo niin nuorena, kuin suinkin voin muistaa. Seitsemän vuoden ijällä olin jo valinnut itselleni morsiamen ja pyytänyt vanhempaini suostumusta meidän yhdistykseemme.
Minä olin pieni, varsin yksinäinen poika-parka, kuuluva noiden onnettomien lapsien joukkoon, jotka syntyvät sellaisella ajalla, jolloin niitä ei tarvita eikä kaivata. Isäni oli köyhä maapappi New Hampshires'sä, noin kuudensadan dollarin palkalla ja yhdeksällä lapsella; minä olin kymmenes. Aivan odottamattomana synnyin maailmaan; nuorin siskoni oli viittä vuotta minua vanhempi, ja seudun rouvat olivat jo onnitelleet äitiäni, että ensi osa hänen äitillisistä toimistansa oli lopussa.
Kaikki lapsen-vaatteet olivat jo poislahjoitetut ja kätkyet viedyt ullakkoon. Äidilläni ei ollut enään mitään syytä jäädä pois "äiti-yhtiön" kuukautisista kokouksista, eikä hän enään saanut olla käymättä seurakunnan rouvia tervehtimässä, niinkuin oikean papin rouvan sopiikin.
Ei epäilty koskaan kaikkialle pyytää äitini apua, tahi poistaa hänet monista kotoisista toimistansa, jotka isäni vähäin sisääntulojen tähden olivat varsin raskaat ja vaikeat. Isäni kuusisataa dollaria oli kuitenkin seurakuntalaisien mielestä oikein ruhtinaallinen palkka, joka varmaan ei olisi ollut niinkään suuri, joll'ei seurakuntalaiset olisi pitäneet isääni koko maakunnan taitavimpana miehenä.
Äitini oli yksi noita hiljaisia, lempeitä olennoita, jotka öljyn tavalla tunkeuvat elämän suhteisin ja tekevät sen nivelet notkeiksi.
Askeleilla kuulumattomilla ja keveänä kuin henki liikkui hän ja joutui aina joka paikkaan. Hänen kotinsa oli järjestyksen ja somuuden esikuvana: kaikki hänen eri-ikäiset ja eri-suuruiset lapsensa olivat hänen välittömän tarkastuksensa alla, ja kaikki nuot monenlaiset askareet, joita suuressa perheessä löytyy, toimitti hän keveästi; kaikki kävi kuin lumouksen kautta.
Äitilläni oli luotettava taika-keino hartaassa Jumalanpelvossansa. Hänellä oli pieni, oma huoneensa, jossa suuri perhe-raamattu aina oli pöydällä auki. Kun surut hänen mieltänsä masensivat ja lapset olivat uppiniskaiset, kun tauti uhkasi tahi elämän vyyhti kovin sotkeutui ja tuntui vaikealta, silloin vetäytyi äitini tähän hiljaiseen huoneesensa, jossa hän, polvillansa raamatun edessä, sai uutta voimaa ja virkeyttä tuolta näkymättömältä kädeltä, joka väärän oikoo ja tasoittaa epätasaisen.
"Rouva Henderson-parka, vielä yksi poika lisää!" päivittelivät kielittelijä-naiset sinä päivänä, kun minä synnyin. "Kuinka harmillista! vaimo parka! Onnea minä toki toivon hänelle!"
Mutta äitini painoi minua lämpimälle rinnallensa ja rukoili minulle
Jumalan siunausta. Kaikki mitä Jumala hänelle antoi oli hänelle aarre.
"Ei tiedä", sanoi hän isälleni, "vaikka tästä pojasta tulisi hyvinkin oiva mies".
"Jumala häntä siunatkoon", sanoi isäni ja suuteli meitä kumpaakin; tämän tehtyä jatkoi hän saarnaansa jonka valmistamisen minun syntymiseni hetkeksi oli lakkauttanut, todistaen siinä, että Jumalan päätökset ja ihmisen vapaa tahto aina ovat sopusoinnussa keskenänsä. Tämä saarna oli, niinkuin minä sitte sain kuulla syvästi liikuttanut kuulijoita ja vaikuttanut sen, etteivät he enään hetkeäkään epäilleet tämän vaikean kysymyksen ratkaisemista.
Mitä minun tavarastooni, tähän maailmaan syntyessäni, tulee, oli se varsin vähäinen. Pari kellastunutta villa-riepua ja pari ryysyä, jätteitä vanhempien sisarieni valkoisista hameista, pidettiin jo kyllällisenä tällaiselle poikä-kakaralle.
Ensimmäinen lapsi kussakin perheessä on runo, se on jotakin varsin outoa; me notkistamme polviamme tuon nuoren muukalaisen edessä ja lahjoitamme hänelle "kultaa, pyhää savua ja myrhaa". Mutta kymmenes lapsi köyhässä perheessä on puhdasta proosaa ja saapi ainoastaan sen, mitä hän välttämättömästi tarvitsee. Kymmenennen kehdon ympärillä ei löydy mitään liiallisuutta, ei mitään joutavia koristeita eikä sitä liioin ihastellakaan.
Kasvaessani huomasin, että olin pieni, yksinäinen poika-parka tuossa suuressa kodissa, täynnä vanhempia siskoja, jotka jo ennen olivat elämän näyttelöllä ilmaantuneet ja siinä perehtyneet, ja joilla oli niin paljon omia toimia ja tuumia, ett'eivät he joutuneet minusta vähintäkään huolta pitämään.
Kaikki kävi kyllä hyvin, niin kauan kuin olin pieni. Minua hyväiltiin ja vakuutettiin, että olin kaunein kaikista äitini lapsista, joten jouduin siskojeni hemmitellyksi lemmikiksi. He kähäröitsivät hiukseni, neuloivat minulle kauniita vaatteita ja ottivat minut mukaansa, muille näyttääksensä; mutta kun kasvoin suuremmaksi, kun kultakutriseni kerittiin pois ja niiden sijaan kasvoi karkeat, suorat hiukset, kun minulle neulottiin housut ja nuttu veljieni vanhoista vaatteista, sanalla sanoen, kun astuin ulos lapsi-kamarista, itse kamppaillakseni elämän taistelossa, silloin muuttuivat olot. Ensimmäinen lapsuus oli nyt ohi, enkä vielä ollut miehen ikään päässyt; — jouduin poika-vuosiin ja sen taisteluihin.
Veljeni ja sisareni olivat tosin hyvin ystävälliset minulle, mutta ei heidän hemmittelynsä toki liiallisuuksiin mennyt, sillä, niinkuin jo mainitsin, oli kullakin omat askareensa toimitettavina. Vanhin veljeni oli ylioppilas ja hänen jälkeisensä valmistelihe ylioppilas-tutkintoon. Yksi vanhemmista sisaristani oli naitu; kaksi hänen likeisintä oli kauniita, iloisia tyttöjä, joiden ympärillä liehakoitsi suuri joukko keikareita, joiden kanssa sisariltani meni paljon aikaa. Minua lähin sisareni oli viittä vuotta vanhempi ja piti sentähden minut niin pienenä poika-nalikkana, ett'ei hän katsonut arvonsa mukaiseksi seurustella kanssani. — Kun joitakuita lörpötteleviä tyttöjä tuli hänen luoksensa seurustelemaan nukkeinsa ja nukki-kaappeinsa kanssa, olin aina heidän tiellänsä. — He nauroivat kömpelyydelleni, tekivät aivan suoraan pilkkaa nenästäni, tukastani ja silmistäni, tuolla naisellisella vapaudella, jota heikompi sukupuoli, voiton puolella ollessansa, mielellään käyttää. Tavallisesti vetäyin pois heidän seurastansa, sydämessäni turhaan raivoten vihasta liiallisien muistutuksiensa tähden. Väliin huudahdin harmistuneena: "minä en viitsi leikitellä teidän kanssanne", mutta sain silloin vastaukseksi: "kukapa sinua kaipaakaan, olemmekin jo kauan toivoneet että menisit tiehesi".
Minä olin rivakka poika, ja pääsinkin sentähden väliin vanhempien siskojeni suosioon, kun toimitin sellaisia askareita, jotka eivät heille sopineet. Minut lähettivät he ruokapuotiin, kun tuuli vinkui ja pakkanen paukkui, jolloin siskoni mieluummin viruivat lämpöisissä huoneissa. "Poika-nulikka kyllä saattaa sinne mennä, tehdä sitä tahi sitä, eli voipi hän odottaakin", oli siskojeni tavallinen tuomio.
Minun omia askareitani ja omia mielipiteitäni ei koskaan otettu lukuun. He vaativat, että aina olisin valmis jättämään omat työni ja oitis tottelisin puolta tusinaa käskeviä siskoja. "Juoksepas, Harry, kellarista noutamaan pari omenaa", huusi veljeni, juuri kun pieni linnani oli valmistumaisillaan. "Menepäs noutamaan kirja, joka unohtui vuoteelle kamariin"; — "Harry, viepäs tämä ullakkoon"; "Harry, mene aittaan ja tuo sitä tahi sitä"; näin kaikui alituisesti kaikkialta ja siten tulin aina estetyksi pikku-toimissani, niinkuin pytinkien, myllysulkujen ja siltojen rakentamisessa tahi kuormaa tehdessäni ja hevosta leikitellessäni.
Tuskinpa löytynee missään sellaista ihmistä, joka kärsivällisyydellä heittäytyisi tämmöisen komennon alle ja alituisesti antaisi, suuttumatta, häiritä itseään toimissansa, niinkuin minun, poika-paran, täytyi tehdä.
Sitä paitsi täytyi minun monesti kärsiä kauheita nöyryytyksiä ja olla tyytyväinen, ehkä usein katkerasti petyinkin. Kun nim. tuli vieraita ja koko perhe kokoontui ruokapöydän ympärille, kun leivoksia, kakkuja, hilloja ja muita herkku-ruokia asetettiin pöydälle, ja kun iloiset keskustelut saivat sydämeni sykkimään halusta saada ottaa osaa iloon ja kestitykseen, sain aina kuulla: "Harry ei tarvitse nyt ruokaa, hän saattaa odottaa siksi kuin muut ovat syöneet". "Ja sitte ei saada mitään", lisäsin minä hiljaa itsekseni. Vanhempana on minun kyllä monta kertaa täytynyt olla ilman sitä, mitä olen halunnut, mutta en muista kertaakaan sittemmin tunteneeni samoja katkeria tunteita, joita tunsin silloin, kun kuulin tuollaisen poiskäskemis-tuomion. Ja kun sisareni ihailija, Sam Richards, tuli luoksemme, kun vierashuone valaistiin ja kaikki oli niin puhdistettua ja piukeata, voi kuinka silloin halusin saada valvoa, kuullakseni hänen lystillisiä kertomuksiansa! Lymysin pimeimpään nurkkaan ja pistäyin siimekseen, toivoen olevani piilossa ja siten pääseväni perhe-poliisin valppaudesta, mutta turhat olivat kokeeni! "Äiti, eikö Harryn jo ole aika mennä levolle?" kysyi siskoni, joka toivoi saada olla yksin ihailijansa kanssa.
Kaikesta tästä huomaa, että, ehk'en kärsinyt mitään ruumiillista puutetta, olin kuitenkin, niinkuin jo sanoin, varsin yksinäinen ja muilta hyljätty. Tässä vilkkaassa ja iloisessa kodissa ei minulla ollut ainoatakaan, jonka kanssa olisin saattanut leikitellä.
"Luulenpa, että meidän täytyy panna Harry kouluun", lausui eräänä päivänä äiti isälleni, kun olin hänelle puhunut siitä ikävyydestä, jonka yksinäisyys minulle saattoi. "Poika parka on niin yksin täällä täysikasvuisten joukossa".
Minä menin siis kouluun, puhdas esiliina rinnoillani, rihveli-taulu kainalossa ja pieni koppa käsivarrella, jossa oli aamiaiseni. Punastuen ja vavisten läksin matkalle, sillä minä pelkäsin kovin noita suuria poikia, joilta pian voisin saada selkäsaunan; mutta onnetar oli varsin suotuisa jo heti ensi päivänä, sillä oitis kouluun tultuani tapasin lapsuuteni morsiamen Susie Morril'in.
Ah! miten soma tyttö hän oli! Kun hänet ensin huomasin seisoi hän koulusalin ovella. Hänen poskensa ja kaulansa olivat valkoiset kuin vaha, hänen silmänsä olivat heleän siniset, ja kun hän hymyili, muodostui pullokkaille poskillensa kaksi pientä kuoppaa, niinkuin pyörteet välkkyvän puron pinnalla.
Hän oli puettuna haaleanpunaiseen hameesen ja valkoinen esiliina oli köytettynä pyöreän kaulansa ympärille. Hänen äitinsä, jonka ainoa tytär Susie oli, puki hänet aina varsin siististi ja somasti.
"Ah, Susie kulta", sanoi äitini, joka talutti minua kädestä, "tässä on minulla pieni poikanen, joka tulee käymään tässä koulussa, ja josta siis saat leikkitoverin".
Varsin suloinen oli tuo pieni Evan tytär! Hän hymyili, oli kohtelias ja miellyttävän ystävällinen pienelle, kömpelölle ja pörröpäiselle Aatamin pojalle. Hän käski minut istumaan vierellensä penkille, laski pienen, valkoisen kätensä kaulalleni ja avasi aapeluksen eteeni.
"Minä jo taidan tavata; kuinka pitkälle sinä olet tullut?" kysyi hän.
Kun osaamme tavata, niin olemme jo kappale matkaa kirjallisella alalla; — tavaaminen on juurikuin ensimmäinen virstantukki lapsen opin-tiellä. Äitini oli ollut uuttera ja hyvä opettajatar ja minä puolestani ahkera oppilas; luonnollisesti pikku sydämeni nyt paisui ilosta, kun ilmoitin, että jo kau'an sitte olin päässyt kukkoon saakka aapeluksessa. Hänen heleän-siniset silmänsä ilmoittivat hämmästystä yhdessä kunnioituksen kanssa, kun hän lausui:
"Kuulitteko tytöt? Hän on jo lopettanut aapelus lukunsa ja lukee sisältä puhtaasti". Nuot sanat vaikuttivat sen, että arvoni nousi, itse mielestäni kumminkin, varsin paljon ja että pari kolme noista nuorista tytöistä katseli minua huomattavalla kunnioituksella.
"Etkö tahdo istua meidän vieressämme", kysyi Susie. "Minä pyydän neiti Bessie'ltä, että saat istua täällä, sillä nuot suuret pojat ovat pienemmille aina niin ilkeitä".
Susie oli opettajattaren kaunopuhelias lemmikki, jonka tähden neiti Bessie myöntyikin hänen pyyntöönsä ja minä sain siis istua kauniin ystäväni vieressä kovalla koulupenkillä. Siinä istuin nyt, roikuttaen jalkojani, pienen, pörhöisen linnunpojan kaltaisena, joka vasta on pesänsä jättänyt ja istuu, silmät selällänsä, levottomasti katsellen ulos maailmaan. Nuo suuremmat pojat irvistelivät niin ilkeästi minulle kirjainsa takaa ja tuo ilkiö Tom Halliday heitti minua paperipallolla, joka tarttui seinään, juuri pääni yläpuolelle. Minä katsahdin Susie'n ja olin varsin urhea. Enpä ollut koskaan nähnyt suloisempaa olentoa kuin Susie oli; en väsynyt katsella hänen tuuheita kultakutrisia, haalean punertavaa hamettansa, hienoa valkoista esiliinaansa ja pieniä, somia, punaisia kenkiänsä. Hänellä oli käsityöksi pieni pyyhinliina päärmettävänä ja minä katselin ihastuneena tuota välkkyvää neulaa, hienoa lankaa ja hänen pieniä valkoisia sormiansa, sekä messinkisormustansa. Minun silmissäni oli messinki kultaa ja Susie itse pieni keijukainen. Väliin katsahti hän suurilla sini-silmillänsä minuun, hymyili ja nyökkäsi päätänsä, ikääskuin tahtoisi hän kehoittaa minua olemaan hyvällä tuulella. Silloin tunsin aina väristyksen sydämessäni, joka ihastuneena tykytti kirjavan puuvilla esiliinani alla.
"Rakas neiti Bessie kulta", sanoi Susie, "eikö Harry saa leikitellä tyttöjen kanssa? Nuot suuret pojat ovat niin ylen vallattomia ja pahankurisia".
Neiti Bessie hymyili myöntyväisesti ja siitä hetkestä olin minä onnellisin pieni poika koko maailmassa.
Aluksi leikimme "leskisillä", "haukka ja kyyhkyset", "kettu ja kanat", ynnä muita leikkiä, joissa tarvittiin nopeutta ja vikkelyyttä; siinä tytöt, etenkin Susie olivat minua etevämmät. Mutta kun tarvittiin suurempaa rohkeutta, tahi voiman osoituksia, silloin oli minun vuoroni kunnostaa itseäni. Minä uskalsin hypätä alas korkeammalta aidalta kuin Susie; suurimman kunnian hankin itselleni siten, että kiipesin ylös viisi kaiteiselle veräjälle ja hyppäsin alas sieltä. Kun lehmä sattui tulemaan kouluhuoneen luona olevalle nurmikolle, menin minä rohkeilla askeleilla, keppi kädessä, karkoittamaan sen niin etäälle, ett'ei sitä enään näkynyt; tätä pidettiin varsin suurena urho-työnä, ja siitä sainkin sankarin nimen. Tuollaiset voimain osoitukset hankkivat minulle Susie'n kunnioituksen ja luottamuksen. Minä taisin lukea selvästi kirjasta, uskalsin hypätä alas korkeammalta aidalta, enkä pelännyt lehmiä; olihan siinä kyllin miehuuden osoituksia!
Koulu oli kaukana kodistani, jonkatähden sain päivällis-ruokani mukaani kouluun. Susie'llä oli myöskin ruokaa mukanansa, senpätähden yhdistimme taloutemme. Asuntomme asetimme suuren, varjoisan vahterin alle, ja pöytänä oli meillä suuri kivi, jota kantaessani melkeen olin taittaa selkäni; tälle kivelle levitti Susie pienen liinansa ja valmisti sille päivällisemme. Hänen johdon alla lisääntyi talomme vähitellen kyökilläkin; siellä pesimme lautasemme, joksi käytimme vahterin suuria lehtiä. Ruokahuoneena oli meillä loukko kahden kiven välillä; sinne piiloitimme ne pähkinät, omenat ja piparkakut, jotka jäivät yli päivällisistämme. Susie toi sinne nukkensakin, jolle minä valmistin soman vuoteen pehmeistä niitty-villakoista. Kun lupahetki loppui, piiloitimme me nuken varsin huolellisesti, peläten, että nuot ilkeät pojat löytäisivät sen ja turmelisivat edenimme.
"Onpa oikein oiva asia, että Harry on kaiken päivää koulussa", kuulin yhtenä päivänä erään siskoistani lausuvan toiselle. "Hän oli aina tiellä ja sekoittui joka asiaan. Lapsilla on varsin tarkka kuulo ja Harry kuunteli aina kaikkia, mitä puhelimme keskenämme".
"Hänkin on paljoa onnellisempi nyt", sanoi äitini, "sillä hänellä on leikkitoveri".
Ja niinpä todella olinkin.
Lauvantaisin, jälestä puolen päivän, pyysin äidiltäni luvan saada mennä Susie'ta tervehtimään. Siskoni, jotka eivät koskaan sitä vastustaneet, kampasivat hiukseni ja asettivat puhtaan esiliinan rinnoilleni. Täten somistettuna riensin Susie'n luoksi, onnellisimpana kaikista nuorista rakastajista.
Valoisalta ja ihanalta tuntui elämä näinä lauantaiehtoina, kun auringon säteet aitauksen lomien läpi kuvasivat kullankarvaisia juovia pelloille ja niityille, kun tuuli hiljaa huuhahteli puiden oksissa, kuiskaten kummallisia sanoja, noukkiessani käteni täyteen kukkasia, joilla kaunistin pientä kotiamme, tuuhean vahterin alla!
Usein leikimme myös eräässä heinäladossa. Väliin taas etsimme linnun pesiä; silloin minä ryömin pimeimpään soppeen ladon alla, jonne Susie ei uskaltanut seurata, ja kiipesin korkealle heinäsuovalle, josta hän pelkäsi putoavani, mutta josta tavallisesti toin runsaan sadon, jonka laskin Susie'n valkoiseen esiliinaan.
Mikä minua enin kummastutti oli, että hänen hameensa aina oli puhdas ja siisti, vaikka hän olikin jokapaikassa mukana leikeissämme. Minulla tosin oli karkeat, paksut vaatteet ja kirjava esiliina, mutta alituisesti oli minulla reikiä kyynäryspäillä ja polvillani, — jos nim. saan uskoa mitä sisareni, jotka vaatteitani paikkailivat, kertoivat. Mutta pikku Susie'n vaatteet olivat aina puhtaat ja eheät, eikä hän liannut edes käsiänsäkään. Hänen kultakähäränsä olivat aina ikääskuin olisivat olleet vasta silitetyt, ja vaikka hän kiipesi ja juoksenteli, tahi oli mukanani karja-pihassa, lammikoissa ja soilla, palasi hän toki aina vaatteitansa repimättä ja likaamatta.
Yhtäsuuresti kuin minä ihmettelin häntä tässä suhteessa, ihmetteli hän puolestansa minun voimiani ja miehuuttani; sillä kun häntä piti puolustamani, olin oikea jättiläinen. Muistanpa varsin hyvin vielä, että meidän, tullaksemme latoon, oli kuljettava erään mäkitörmän yli, jossa ankarasti kotkottava, äkäinen kalkkuna-kukko pöyhistelihe Susie'n suureksi kauhuksi. Susie kertoi, että hän useasti oli koettanut mennä mäen yli, mutta aina oli kalkkuna hyökännyt hänen päällensä, räpytellyt siipiänsä ja, kaataen hänet kumoon, kovin säikäyttänyt häntä. Kun kalkkuna ensikerran alkoi tehdä minulle samanlaisen kolttosen, tartuin minä rivakkaasti toisella kädelläni hänen punaiseen leuka-helttaansa, kiedoin toisen käteni hänen siipiensä ympäri ja passitin hänet siten pois mäeltä, kalkkunan suureksi harmiksi ja häpeäksi.
Silloin säteilivät Susie'n silmät, ja, rohkeudesta paisuvalla rinnalla, lupasin minä varjella ja suojella häntä kaikissa vaaroissa.
Susie ilmoitti, kaikessa salaisuudessa, kauheasti pelkäävänsä karhuja, jolloin kerroin hänelle miten tekisin, jos karhu todella karkaisi hänen päällensä. Minä lainaisin isältäni pyssyn ja ampuisin pedon armotta kuoliaaksi; Susie kuunteli ja uskoi minua kuin pappia. Minä samalla myös käytin tilaisuutta selittääkseni hänelle, miten tekisin, jos rosvot yö-aikaan murtaisivat itsensä kotiini. Minä oitis nousisin ylös, ottaisin lapiollisen hehkuvia hiiliä ja pudottaisin ne heidän niskoihinsa, jolloin he varmaankin pötkisivät tiehensä. Kun tältä kannalta vaaroja katselimme olimme molemmat varsin rauhallisia.
Mitä itse karhuihin ja rosvoihin tulee, niin täytyy minun kumminkin myöntää, ett'emme varmaan tietäneet mimmoisia olennoita ne oikeastaan olivat; mutta kuitenkin oli erittäin hupaista ajatella kuinka väkevä ja miehekäs minä olisin, jos tapaisin jonkun tuollaisen elukan.
Väliin pääsi Susie'kin lauantai ehtoina minua tervehtimään. Silloin minä aina menin häntä noutamaan ja rukoilin hänen äitiänsä, että Susie saisi tulla. Pestyänsä ja siistittyänsä Susie'n antoi äitinsä hänet minun huostaani, varoittaen Susie'ta pitämään vaatteensa puhtaina ja palaamaan kotiin puoli tiimaa ennen auringon laskua. Susie piti tarkan vaarin ajan kulusta, mutta emme koskaan olleet yksimieliset kuinka kauan aurinko vielä viipyisi laskuunsa; sillä, vaikka minä vakuutin, että vielä on tunti auringon laskuun, kääntyi Susie jo paluumatkalle kotiinsa. Kun Susie oli meillä, hyväilivät sisareni häntä, ja kietoivat hänen kultakähäriänsä sormiensa ympärille. He kysyivät häneltä naureskellen, tahtoisiko hän tulla minun vaimokseni, johon hän aina suurimmalla totuudella vastasi: "tahdon."
Niin, hänen piti tulla vaimokseni, se oli jo päätetty meidän välillämme. Mutta koska? Minä en voinut käsittää, miksi meidän oli odottaminen, kunnes kasvaisimme suuriksi. Hänellä oli ikävä, kun minä tulin hänen luotansa ja minulle taas tuntui elämä niin kauheasti kolkolta ja ikävältä, kun hän ei ollut luonani. Miksi en naisi nyt oitis, saadakseni aina olla hänen parissansa? Minä kysyin mitä Susie asiasta arveli, ja sain vastimeksi: ett'ei hänellä puolestansa olisi mitään tuota vastaan, mutta ett'ei äitinsä varmaankaan laskisi häntä luotansa. Minä kerroin hänelle, että oli aikomukseni tästä asiasta puhua äitilleni ja melkeenpä olin varma, ett'ei äitini sitä vastustaisi, kun isäni oli seurakunnan pappi!
Tätä asiata minä mietin ja aprikoitsin joka suunnalta; vihdoin päätin kuin päätinkin, siitä äitilleni puhua, niin pian kuin vaan saisin tilaisuuden kahden kesken hänen kanssansa haastella. Niinpä eräänä iltana, istuessani pienellä tuolillani äitini vieressä, aloin: "Äiti, sanopas miksi ihmiset niin paljon vastustavat nuorena naimista?"
"Nuorena naimista!" kysyi äitini, hetkeksi antaen sukka-kuteensa levähtää, ja hieno hymy lensi huulillensa. "Mitä mietit, lapseni?"
"Mietin miksi Susie ja minä emme voi oitis mennä naimisiin? Minulla on aina niin ikävä kun olemme erossa. Täällä kotona ei kenkään viitsi leikitellä kanssani; mutta jos Susie olisi täällä, niin emme koskaan luopuisi toisistamme."
Isäni heräsi syvistä mietteistänsä ja katseli hymyellen äitiäni, joka nauroi oikein makeasti.
"Rakas poikani", lausui äitini, "tiedäthän, että isäsi on köyhä ja saapi kyllin tehdä työtä, voidaksensa elättää omat lapsensa; kuinka siis luulet, että hänen varansa kannattaisivat elättää pientä tyttöä vielä lisäksi?"
Minä huokasin raskaasti. Varain puute, joka on ollut esteenä niin monen lempijä-kurjan toivojen toteuttamiselle, oli minunkin edessäni jo heti elämäni kynnyksellä.
"Kuules äiti", sanoin hetken surullisesti mietittyäni, "minä en söisi silloin kuin puolet siitä, mitä nyt syön, enkä enään kuluttaisi näin pian vaatteitani rikki."
Äitini silmät säteilivät. Kyyneleet ja hymy taistelivat niissä hetkisen, aivan samoin kuin auringonsäteet välkkyvät sadepisaroiden läpi. Hiljaa nosti hän minut polvellensa ja painoi minua hellästi rintaansa vasten.
"Kerran, kun, pikku poikani, olet suureksi kasvanut, toivon että Taivahinen suopi sinulle vaimon, jota saat lempiä. Kodon ja tavaran saamme vanhemmiltamme, mutta hyvän vaimon suopi meille Jumala."
"Se on toden totta", vakuutti isäni hellästi, "eikä kenkään lie sitä paremmin kokenut kuin minä."
Äitini keijutteli minua hiljaa polvillansa illan hämärtäessä ja viihdytti pikku sydämeni lepoon, puhuen tulevaisuudesta, jolloin minä, suureksi kasvaneena ja, niinkuin äitini toivoi, pappina saisin nauttia todellista perhe-onnea pienessä, rakkaassa, omassa kodissani.
"Tuleeko Susie sinne myöskin?"
"Toivokaamme, että niin käypi", vastasi äitini, "edeltäpäin sitä ei kenkään voi tietää."
"Mutta, äiti kulta, etkö tiedä sitä varmaan? Sano, sano onko se varma?"
"Rakas lapseni, ainoastaan taivaallinen isämme sen tietää", vastasi äitini. "Mutta nyt sinun täytyy lukea ahkeraan ja tehdä lujasti työtä, tullaksesi vahvaksi ja miehekkääksi, niin että kerran voit elättää pienen vaimosi."
Lapsuutemme onnela.
Äitini sanat herättivät eloon kaikki voimani. Nyt oli minulla silmämäärä pyrinnöilleni ja maatessani en enään muuta uneksinut kuin tulevaisuudestani. Tästä saakka mietin aina, miten vaan pikemmin kasvaisin suureksi ja väkeväksi. Olin lukenut kertomuksen Simsonista. Miten hän niin väkeväksi oli kasvanut? Varmaanpa hänkin kerran oli yhtä pieni ja heikko kuin minä. "Mahtoiko hän uskaltaa", ajattelin itsekseni, "ajaa lehmät kotia; mahtoiko hän jaksaa au'aista raskaita veräjiä, kun hänen kätensä vielä olivat pienet ja heikot; mahtoiko hän osata ratsastaa satulatta, silloin kun hänen säärensä vielä olivat aivan lyhyet?" Tällaisissa urotöissä olin minä oikea sankari ja päätin vielä enemmän karkaista itseäni, nostamalla raskaita vesiammeita, kiipeämällä ylös heinäsuoville, heittämällä sieltä sylen täydeltä heiniä, sekä täten kaikin tavoin saattaa itseni suureksi ja väkeväksi.
Seuraava päivä, tämän keskustelun jälkeen äitini kanssa, oli lauantai, ja minä sain luvan mennä Susie'n luoksi.
Hänen äitinsä talon luona oli laaja niitty, jonka viheriäisellä nurmikolla kasvoi suuri joukko punaisia apilaita ja keltaisia voikukkia. Mutta enin meitä siellä miellytti nuot suuret, mehuisat mansikat, jotka kasvoivat ruohojen ja mättäiden välillä pitkissä varsissa. Sanomattoman suloista oli Susie'n seurassa viettää kokonainen lauantai ehtoopuoli tällä niityllä! Kun muistelen tuota ihanaa aikaa, niin huomaan, että se ilo, jonka silloin lauantai päivän lähestyessä tunsin, oli paljo suurempi kuin se, jonka nyt tunnen, lähtiessäni kolmen viikon kesäiselle huvimatkalle.
Me olimme sanomattoman onnelliset täällä luonnon vapaudessa; hellästi autoin minä Susie'tä sammaltuneiden kivien yli, vattu-pensaikkojen ja kanervikkojen läpi, sekä nostin häntä aina, kun kiipesimme korkean aitauksen yli, joka niittyä ympäröi. Väliin kumarruimme alas ruohostoon, ikääskuin pieni lintu-pari lehtien joukkoon, ja iloitsimme, kun ei kukaan meitä nähnyt. Peippois-pari, joka oli pesänsä laatinut suureen, niityllä seisovaan puuhun, ihastutti meitä laulullansa ja oli ilomme ainoana todistajana. Varmaankin he ymmärsivät ilomme, ja olimmepa varmat, ett'eivät he ilmoittaisi kellenkään piilopaikkaamme.
Monta ja tärkeää salaisuutta ilmaisimme toisillemme, niinkuin esim. missä kauneimmat kukat kasvoivat, missä parahimmat mansikka-paikat olivat, ja lupasimme olla kenellekään muulle niistä mitään virkkamatta.
Eräänä päivänä löysimme pienen linnun pesän kanervikossa. Kuiskaten luimme siinä kolme pientä sinisen kirjavaa munaa, pyöreätä, hienoa ja kiiltävää, jotka olivat silmissämme kalliita kiviä arvoisammat. Itse pesäkin oli oikea taideteos.
Ystävällisesti puhuttelimme lintuja. "Älkää peljätkö, pikku linnut" sanoimme me; "tästä ei kenkään muu saa tietää"; ja sitte päätimmekin olla siitä puhumatta Tom Halliday'lle ja Jim Fellows'ille, sillä he varmaankin särkisivät ja hävittäisivät tuon kauniin pesän. Rintamme oikein paisui ilosta, kun meillä oli tällainen salaisuus vartioittavana, ja koko seuraavan viikon oli meillä sanomattoman vaikea olla tuosta puhumatta jokaiselle vastaan tulevalle. Me sanoimme koulutovereillemme, että tiesimme jotakin vallan kummallista, — jotakin, josta emme tahdo kellenkään virkkoa sanaakaan, sillä se olisi väärin tehty, — niin oli äitini sanonut; — me olimme luonnollisesti äideillemme ilmoittaneet mitä olimme löytäneet ja heiltä saaneet tarkimmat varoitukset velvollisuudestamme pitää lintujen salaisuutta omana salaisuutenamme.
Täällä meidän ihanalla niityllä kasvoi myöskin suuria, keltaisia liljoja, jotka loistivat niin kauniisti auringonpaisteessa ja joiden kukat nuokkuivat kuusi, seitsemän ryhmässä, korkeilla, kauneilla varsilla, ikääskuin kellotorni keijukaisien maailmassa. Ne kohosivat korkealle apilaiden ja voikukkain yli, ulottuen väliin meidänkin päittemme yli, ja me kurkistelimme kummallisella, salaisella ilolla niiden kultaisiin, mustankirjaviin kupuihin.
"Älä taita niitä, ne ovat niin kauniita", sanoi Susie minulle kerran, kun ojensin käteni taittaakseni liljan. "Anna niiden olla rauhassa, niin saamme katsella niitä jälleen, kun toiste tulemme tänne. Varsin hupaistahan on nähdä niiden nyökkäävän ja huiskaavan tuulessa".
Minä annoin suurempien olla rauhassa, mutta sain luvan poimia niitä, jotka kasvoivat yksitellen varressa. Läpi niityn kulki pieni puro, välkkyen ja hypellen monivärisien kivien yli, siellä täällä muodostaen pienen putouksen, veden taittuessa jonkun kallionlohkareen yli. Silmissämme olivat nämät pienet kosket yhtä merkillisiä, kuin Niagara ja kaikki muut suuret vesiputoukset, joille täysikasvuinen, hieno maailma nykyaikaan vaeltaa. Mutta tämä puro ja tämä koski olivat toki meille kaikkein rakkahimmat, sillä tämä puro oli meidän puromme ja nämät kosket meidän koskemme; me olimme nämät löytäneet ja olimme aivan vakuutetut, ett'ei kenkään muu tietäisi näistä mitään.
Erään tällaisen kosken luona, joiksi me näitä putouksia nimitimme, ja joka oli noin puolitoista jalkaa korkea, istuimme, mansikoitamme järjestellen täysinäisiin vakkoihimme, kun minä Susie'lle kerroin, mitä olin äitini kanssa puhellut edellisenä iltana.
Vieläkin muistan aivan selvään kuinka tuo pieni keijukainen nauroi minulle. "Minulle se on aivan yhdentekevää; eihän minulla ole mitään kiirettä, ja maltanhan odottaa kunnes kasvat suureksi ja tulet mieheksi. Saammehan aina olla yhdessä koulussa ja sitä paitsi, saammehan käyttää lauantai ehtoon miten halajamme", lausui hän. "Älä ole pahoillasi, Hazzy", lisäsi hän, istautuen viereeni ja kietoen hennon käsivartensa hyväellen kaulani ympäri, "me lemmimme toisiamme, ja onhan se yhtä hupaista nyt, kuin jos olisimme naineet". Mistähän sekin tulee, että ensimmäinen toimi, jonka hellempi tunne saattaa meidät tekemään, on lemmittymme nimen muuttaminen ja muodostaminen. Löytyykö ainoatakaan lasta, jonka nimestä, olkoonpa se kuinkakin lyhyt ja kaunis, lapsen äiti ei muodostaisi uutta lemmikki-nimeä? Kun Susie tahtoi olla oikein hellä ja ystävällinen minua kohtaan, kutsui hän minua "Hazzy'ksi", jolle me aina nauroimme, sillä hän oli ainoa, joka minua puhutteli tällä nimellä. Samoin kutsuin minä häntä "Lempikukakseni", syistä varsin luonnollisista.
"Tiedätkös, Lempikukkani, sanoin minä, tiedätkös mitä minä nyt olen hankkeissa tehdä? Minä opettelen itseäni väkeväksi, kuin Simson".
"Mutta miten se käypi laatuun", kysyi hän hämmästyneenä.
"Minä juoksen, hyppään, kiipeän, kannan suuria vesisankoja, ratsastan myllyyn ja juoksen alituisesti muiden asioilla; nyt minusta pian tulee oikea miehen mies ja oitis kun olen mieheksi päässyt, rakennan minä talon sinulle ja minulle, johon laadin vierashuoneen, salin, keittolan, ruokahuoneen ja — —"
"Ja pieniä vaatekammioita, joihin saamme ripustaa vaatteemme", keskeytti tuo pieni Evan tytär.
"Toden totta; minä laitan niin monta, kuin vaan tahdot ja juuri sille paikalle, johon itse ne haluat", vakuutin minä erinomaisella vapaamielisyydellä. "Sinua minä sitten suojaan ja karkoitan pois kaikki leijonat, karhut ja pantterit. Jos karhu tulisi sinua vastaan, Lempikukkani, niin repisin minä sen kahtia, juuri niinkuin Simson ennen teki leijonan kanssa".
Näin puhuessani siirtyi "Lempikukkani" aivan minun rinnalleni ja hänen katsantonsa kävi varsin totiseksi ja syvämietteiseksi.
"Mutta emmehän jätä äiti-parkaani yksin?" kysyi hän.
"Ei suinkaan! hänen täytyy tulla asumaan luoksemme", vastasin varsin jalomielisesti. "Minä rakennan hänellekin pienen, soman huoneen, ja minunkin äitini pitää tuleman luoksemme asumaan".
"Mutta eihän äitisi voi jättää isääsi".
"Ei; isäni tulee myöskin, kun hän vanhenee, eikä jaksa saarnata enään.
Kyllä minä pidän huolta heistä kaikista".
Pikku "Lempikukkani" katseli minuun luottavaisesti ja vakuutti, että olen kunnon poika; linnutkin visertelivät ikääskuin hyväksyen tuumani ja lentelivät iloisina ympärillämme niityllä. Hetken kuluttua meni aurinkokin majoillensa, vaipuen puiden taakse suuren, punertavan pallon muotoisena: silloin mekin, kädet täynnä liljoja ja vakkaset täynnä mansikoita, kiipesimme vanhan aidan yli ja tepastelimme kotiimme.
Monta hupaista hetkeä oli minulla sittemminkin, samana kesänä; se olikin onnellisin kaikista suvista koko ijässäni. Syksyn tultua samosimme pensastoissa kooten suuria varastoja maukkaita, ruskeita pähkinöitä. Hupaista oli istuskella noissa kuivissa lehdissä, jotka maahan olivat kokoontuneet, ja jotka pyrynä lentelivät jalkojemme edestä.
Huomattuani oikein oivallisen pähkinäpuun, kiipesin minä nopsaan ylös sen korkehimpiin oksiin, puistelin niitä niin lujasti, että nuot kauniit pähkinät tippuivat alas maahan, josta Susie poimi ne vasuihin, ylistäen minun nopeuttani ja voimaani. Tom Halliday oli paljon suurempi poika kuin minä, mutta ei hän ollut niin vikkelä puuhun kiipeämään, kuin minä olin; mitä taas tuohon suureen, kömpelöön Jim Fellows'iin tuli, niin ei Susie voinut olla nauramatta, ajatellessansa kuinka lystillisen näköinen Jim olisi, jos hän kiipeäisi noille hienoille oksille, joilta hän varmaankin putoaisi maahan kuin vanha säkki. Kun Susie oikein elävästi kuvaeli noiden suurien poikien kömpelyyttä, saimme väliin nauraa niin makeasti, että vesikarpalot valuivat poskillemme. Olenpa huomannut sukupuoleni heikkoudeksi senkin, että suurella mielihyvällä otamme osaa siihen nauruun, jota lempimämme naiset herättävät ivatessansa muita miehiä. Vanha Aatamimme pakoitti meidät ajatuksissamme repimään ja raatelemaan Jim'in ja Tom'in pyhitettyjä muistoja, ja se oli mielestämme varsin hupaista — sillä ymmärrettävästi siinä ei ollut mitään ilkeyttä ja olivathan Jim ja Tom kyllä hyviä poikia.
Joka päivä huomasimme aina paremmin, että me sovimme vallan hyvin pariskunnaksi, etenkin siinä, mitä talvivarastojen keräämiseen tuli. Meillä oli oikein oivallinen kellari, — pieni kuoppa, jonka minä olin kaivanut ja kivillä varustanut; siellä meillä oli koko talvivarastomme pähkinöitä, joita kootessa olimme saaneet monta kertaa vakavasti tuumiskella. Sitte tuli tuo ihana aika, jolloin isäni omenaviini oli valmistettava. Me kiipesimme silloin orsille, viini ammeiden yläpuolella, ja pujoitimme pitkät olki-putket viiniin, jota me niiden läpi imimme. Minä aina likasin vaatteeni, jota Susie ei koskaan tehnyt. Silloin hän aina nauroi minulle ja puhdisteli vaatteitani, niinkuin hän parhaiten taisi.
"Miten sinä aina saatkaan itsesi tuon näköiseksi", sanoi hän silloin äidillisesti nuhtelevalla äänellä.
"Kuinka sinä sitte taidat pitää itsesi aina noin puhtaana?" kysyin minä puolestani ja silloin hän aina nauroi, kutsuen minua likaiseksi pojaksensa.
Tuo pieni keijukainen nauroi usein minulle ja teki minusta hienosti ivaakin, mutta samalla kun hän huomasi, että veri nousi kasvoilleni, hyvitteli hän minua taas kiitoksillansa, aivan niinkuin oikean Evan tyttären sopii.
Väliin hän nuhtelikin minua oikein äidillisesti. Ollen äitinsä ainoa lapsi, oli hän tottunut aina olemaan rehellinen, ja hänen omatuntonsa olikin yhtä turmeltumatoin, kuin hänen pukunsakin. Minä taas olin varsin kiivas luonteeltani ja väliin olin niin vähällä kirota, kuin papin poika voi olla. Kun nuot suuremmat pojat löysivät meidän piilopaikkamme ja särkivät meidän pienet rakennuksemme, silloin tapahtui väliin, että kiljasin vihastuneena: "hitto teidät periköön", sellaisella voimalla, että itsekin hämmästyin.
Silloin Susie aina seisoi kalpeana ja pelästyneenä; sittenkuin minä olin hieman rauhoittunut, nuhteli hän minua äidillisesti ja koetti saattaa minut hyveen polulle, neuvoen minulle kaikki hyvät opetukset, joita äiti oli hänen sydämeensä istuttanut.
Selvään muistan vieläkin, miten hän seisoi edessäni, lempeänä ja vakavana, saattaen minut sen kautta hartaasti kuuntelemaan hänen opetuksiansa.
Susie oli opetettu tarkasti pyhittämään lepopäivää, josta muut lapset ylehensä pitävät varsin vähän väliä. Joka pyhä-päivä kävi hän kirkossa ja kehoitti minuakin ahkeraan siellä käymään. Ensialussa menin minä sinne ainoastaan sentähden, että toivoin saavani nähdä hänet siellä, ja kuta suuremmaksi kasvoin, sitä huolellisemmaksi kävin minä juhlavaatteistani, josta siskoni naureskellen minua huomauttivat. Kirkossa olivat meidän penkkimme aivan vierekkäin ja suurin iloni oli ristikon läpi, joka penkit eroitti toisistansa, salaa katsella Susie'tä. Hän oli viehättävän suloinen, puettuna sinisillä nauhoilla päärmättyyn, valkoiseen hameesensa; päässä oli hänellä pieni olkihattu, jonka alta tuuheat kähärät valuivat hänen hartioillensa; hameen alta näkyivät pienet siniset kengät — ja somatpa ne olivatkin!
Hän sanoi minulle, että pienet tytöt eivät koskaan saa kirkossa ajatella pukuansa; senpätähden Susie'kin koetti kääntää mielensä kaikesta turhuudesta ja hartaasti hän kuuntelikin saarnaa, tietämättä, että aivan likellä häntä oli silmäpari, joka uteliaasti ja yhtämittaa seurasi hänen pienintäkin liikettänsä.
Ihmisluonto on toki sitä laatua, että se ainoastaan osaksi voi tulla täydelliseksi; tämä tapahtuu yhtähyvin pienien kuin suurienkin pyhyyksien kanssa; huomasinpa siis väliin, että kun Susie'kin — varmaankin aivan sattumalta — loi sini-silmänsä minuun, vetäysi hänen suunsa hymyyn ja eipä paljo puuttunut syntisestä naurustakaan. Mutta, niinkuin tarkkatuntoinen nainen ainakin, huomasi hän oitis minkä vian hän oli tekemäisillänsä, ja silloin katsahti hän hartaasti pappiin, jonka saarnasta hän ei ymmärtänyt rahtuakaan, ja kuunteli hartaasti, kunnes nukku-matti hänet petti; silloin ummistuivat hänen kauniit silmänsä, ikääskuin kellokukka rankkasateessa; hänen niskansa kävi voimattomaksi ja hänen päänsä vaipui alas; hellästi laittoi hänen äitinsä mukavan sijan polvellensa, jolla Susie lepäsi levollisesti, kunnes saarna oli loppunut.
Talven tullessa pyysin minä veljeni laittamaan kelkan itselleni. Nykyaikaan ostetaan kauniiksi maalatuita kelkkoja puodeista, mutta minun kotiseudullani oli sellainen ylöllisyys tuntematoin; me valmistimme siis itse kelkkamme niin hyvin kuin asian haarat sen sallivat. Veljeni kysyi jos Susie'nkin piti lasketteleman tällä kelkalla, ja kun minä, kummastellen tuollaista kysymystä, vastasin: "tottakaiketi!" maalaili hän sen varsin somaksi. Sydän-käpyni oikein hempahteli, kun ensikerran lähdin noutamaan Susie'ta, tällä kauniilla kelkallani. Soma ja näppärä Susie olikin talvi-puvussansa ja hansikkaissa! Kireä talvipakkanen sai ruusut nousemaan hänen poskillensa, joiden ympärillä kiharat liehuivat. Matkalla kouluun oli pieni mäen-törmä; siinä istahdin Susie'n taakse kelkkaani ja sittenkös mentiin aika kieroa, nauraen ja iloiten. Tänä talvena olimme varsin usein kelkkamäessä; vaikka poskemme kävivätkin tuli-punaisiksi ja nenämmekin sai saman värin ja varpaita paleli, niin oli ilo kuitenkin sanomattoman suuri. Äitinsä johdannon alla kutoi Susie minulle pienet lapaset, jotka lämmittivät sekä käsiä että sydäntä, ja joiden katseleminen oli oikea nautinto silmillenikin. Päätökseni kasvaa suureksi ja voimakkaaksi oli aina mielessäni; senpätähden pinosin minä puita ja kannoin vettä äidilleni. Suurella säästäväisyydellä sain viimein kokoon melkoisen summan rahaa, jolla ostin sokerista valmistetun sydämen, yhtä suuren kuin kumpaisetkin kämmeneni; sen toiselle kyljelle oli maalattu kaksi pientä kyyhkyläistä, joita sininen nauha yhdisti ja toiselle kyljelle kaksi punaista, saman nuolen lävistämää sydäntä.
Eipä mikään taideteos olisi Susie'lle tuottanut suurempaa, todellisempaa iloa, kuin tämä. Sillä kaunisti Susie nyt nukkikaappinsa, jossa sille annettiin paras paikka ja vaikkapa aivan vähäinen imeminen yhdestä kulmasta ilmoitti, että se maistui sangen makealta, voitti taiteellinen aisti kuitenkin vatsan halun ja sokerisydäntä säilytettiin ainoastaan ihanneltavaksi.
Susie'n äiti oli varsin hyvä ystävä minun äitini kanssa; ensin mainittu olikin uskollisin lammas isäni laumassa. Kaikki mikä koski pastoria ja hänen perhettänsä, oli hänelle varsin suuresta tärkeydestä. Äitini oli hänelle kertonut minun naimis-tuumani; ja ehkä he olivat sille sydämellisesti nauraneet, olivat he kuitenkin lisänneet, että kummempiakin oli nähty. Olihan Susie'nkin äiti oppinut tuntemaan miehensä jo hänen poikana ollessa; eihän löytynyt mitään tuiki mahdotointa tässä vaihtelevassa, epävakaisessa maailmassa, ja emmehän edeltäkäsin tiedä, mitä huominen päivä kantaa helmassansa.