I.

Rautatyöntekijäin ammattiyhdistys oli toiminut, järkevään tapaansa, kymmenkunta vuotta, vaikkakin jäsenluku oli verrattain pieni koko kaupungin rautatyöntekijöihin verraten. Yhdistyksen toiminta oli sittenkin kaikkiin yksityiskohtiinsa tunnolleen järjestetty. Kerran kuukaudessa, aina määrättynä päivänä, pidettiin kuukausikokous. Johtokunta kokoontui myöskin määrälleen aina asianhaarojen mukaan. Ja niin hyvin ja kiinteästi olivat virkailijat syventyneet tehtäviinsä, että monena vuotena peräkkäin voitiin samat johtokunnan jäsenet valita yhä uudelleen ja uudelleen. Puheenjohtaja Kovanen oli esim. näin ollen pysynyt arvoisassa toimessaan aina yhdistyksen perustamisesta. Eikä ajatustakaan olisi voinut kenessäkään syntyä uuden tilalle valitsemisesta. Hän oli mies paikallaan, sanottiin, vaikka maailman loppuun saakka.

Aina kun yhdistys kokoontui kokouksiinsa, astui Kovanen oman arvonsa tuntevana kunnia asemalleen. Vasara kalahti ja toimitus oli alkanut. Puheenvuoroja käyttivät tavallisesti aina samat henkilöt. Joka oli tottunut taas olemaan mykkänä, se mykkänä pysyikin. Mutta tämän kaiken korvasi hyvin puheenjohtajan puheliaisuus. Hän merkitsi aina jo ensiksi puheenvuoron. Se kesti puolen tuntia, siksi kunnes väsyi — sillä hän oli lihava mies. Tämän jälkeen merkitsi hän jokaisen puheenvuoron loppuun itselleen puheenvuoron. Mutta lopussa se vasta kiitos seisoi. Silloin esitelmänsä kesti tavallisesti kolmeneljännestä, jos ei tunnin. Lopetettuaan istui hän huohottaen tuolilleen kysyen: — vieläkö on asioita? Kun ei ollut puhui hän vieläväliin, kysyen uudelleen: — onko kenelläkään vielä mitään uutta esille tuotavaa? Kun ei tavallisesti enään ollut — uni tuppasi jo jokaisen silmiin — jyrähti vasara lopulta pöytään ja toimitus voitiin sillä kertaa katsoa päättyneeksi. Moinen menettely kokouksien johdossa oli mennyt jokaisen henkiin ja vereen. Eikä siinä kenelläkään ollut mitään ihmettelemistä. Pääasiassa oli yhtenä, joka vuotisena ja yhä uudistuvana kysymyksenä tilaston hankinta kaupungissa olevista ammattilaisista. Se koetettiin suorittaa mitä suurimmalla tarkkuudella, joka olkoon kunniaksi mainittuna. Syntymävuodet, ijät, opissaoloajat y. m. otettiin mitä huolellisimmin muistoon, ja kun näin ollen aina tultiin huomaamaan, miten suurin osa ei kuulunut yhdistykseen, langetettiin tepsivä tuomio: Ne eivät seuraa aikaansa! Samoin oli yhtenä tärkeimmistä asioista oppikurssien aikaansaaminen. Niihin tavallisesti puuhattiin aina luennoitsijaksi oppineita tohtoreita ja professoreja. Aineena olivat tähtitiede y. m. jalot yliilmoissa leijailevat aineet. Ammattikirjallisuuden kartuttamiseksi pidettiin joka vuosi arpajaisia, jotka jotakuinkin aina onnistuivat. Kirjallisuutta sitten hankittiin. Jopa Saksasta saakka tuotiin isot pakat piirustuksia, joita jäsenille lainailtiin ihailtavaksi takuita vastaan. Luettavaa kirjallisuutta ei kuitenkaan hankittu nidostakaan. Kuten näkyy, eivät harrastukset yhteiseksi hyväksi olleet pienimpiä. Ihmeteltiinkin sitä enempi, kun eivät ammattilaiset kuuluneet yhdistykseen. Kun eivät tulleet 11 1/2 ja 12 tuntisen työpäivän jälkeen, illoin enään maille halmeille. Kapakoissa räyhäsivät juoden siellä kahdenkymmenenviidenpennin alinta tuntipalkkaansa.

Yksi suuri ajatus, oikeinpa repäsevimpiä, oli ollut vuosikausia myöskin yhdistyksen käsiteltävänä. Se oli suuri kysymys, joka, jos olisi saatu toteutumaan, varmaankin olisi mullistanut nykyiset yhteiskuntaolot ylösalaisin. Ja sen suuren kysymyksen oli itse puheenjohtaja Kovanen ilmoille loihtinut. Miten tuo suuri ajatus oli hänen aivoihinsa takertunut, siellä kypsynyt ja lopulta päätökseksi kehittynyt, siitä hän oli aina valmis nautinnolla kerskaten kertomaan, jos vaan huomasi kyselijän sitä mielenkiinnolla ja suurella uteliaisuudella haluavan.

— Nähkääs, sanoi Kovanen: Vuosikausia katsellessani miten työmies ammatissamme ja kaikkiallakin yhä ahertaa ja ahertaa varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan, vuosikausia, kymmeniä, eikä kuitenkaan saa asemaansa korjaantumaan, aloin tositeolla ajatella apua ja keinoja tuohon. Ei suinkaan meidän Herramme ollut alkujaan tuota tahtonut, arvelin. Mies voi ansaita korkeintaan kolme markkaa päivässä, miten sillä tulla toimeen etenkin suuressa perheessä! Lapset ulvovat joka hetki leipää, yhä leipää, eikä tuota tule tarpeeksi koskaan. Mitä sitten vielä puhettakaan vaatteista ja koulussa käyttämisestä. Tätä kaikkea yhä enempi ajatellessani singahti yhtäkkiä mieleeni rohkea tuuma. Ja kaikki rohkeat sekä samalla nerokkaat meiningit nehän yhtäkkiä sieluumme valkenevat. Pitkästä ajattelemisesta, on harvoin apua. Mutta kun ei edes toivokaan enään mitään, silloinpa juuri ja useimmin sen saa. Tuo nerokas ajatus joka näin ollen salamana ajatuksiini singahti, arvatkaas mikä se oli? Olisi perustettava suuri rautateollisuustehdas, jossa itse työväki olisi isäntänä. — Niin, niin! Se se oli! Miksi ei työmiehet itse voisi ryhtyä kaikkiin sensuuntaisiin yrityksiin! Tehtaita, joissa työväestö itse tekisi työtä ja jotka se olisi omilla rahoillaan nostanut pystyyn, niitä vaan joka nurkkaan ja sillä olisi koko ammattikunta kohotettu aineelliseen hyvinvointiin. Hiisi tässä enään herroille rahojansa työntämään.

— Ja tuliko tästä tuumasta tosi? kysyi nyt toveri.

— Kuinkas sitten, jatkoi Kovanen innostuneena. Käskin asian johdosta ylimääräisen kuukausikokouksen. Nyt jos milloinkaan, ajattelin, tulee ne hämmästyttää tällä nerokkaalla ajatuksellani. Kolme yötä ja kolme päivää nukahtamatta valmistin esitystäni tästä tärkeästä kysymyksestä. Mielihyvikseni sain nähdä kun kaikki jäsenet saapuivatkin paikalle. Alotin seuraavasti: Arvoisat aateveljet! Olemme niin useasti koettaneet vedota mestarien ja »prinssipaalien» hyvään tahtoon, että korjaisivat palkkoja ja lyhentäisivät työpäivää. Mutta esityksemme on langennut kuuroille korville. Emme ole saaneet mitään sanottavaa aikaan. Hm! — Tällä hetkellä seisoivat kuulijat kuin kynttilät, vakavina melkeinpä henkeä vetämättä juhlallisen tunnelman vaikutuksesta. — Jatkoin: Mutta nyt olen minä keksinyt keinon, keinon semmoisen, joka muuttaa olomme yhdellä iskulla onnekkaampiin oloihin, jos vaan sen toteutamme. Meidän on perustettava suuri osakeyhtiö, jossa työmiehet ovat osakkaina. Tämä se tulee olemaan pelastuksena meille ja sitä mukaa kaikissa ammateissa. Ehdotan asian keskusteltavaksi ja tässä jo komitean sääntöjä laatimaan. Kaikkialla kuului nyt hyväksymishuudahduksia. Syntyi mitä vilkkain keskustelu, jollaista ei oltu vielä ennen koskaan nähty. Asia saavutti yksimielisen tunnustuksen. Tässäkö enään rupeaisimme toisten armoilla elämään, oli yhteisenä huutona. Ja kaikki ihmettelivät samalla kun ei tuo ollut ennemmin heidän aivoissaan syntynyt. Toden totta eihän tässä tarvinnutkaan muuta kuin yksi ainoa ympärikeikaus, ja kaikki oli pelastettu. Tietystikin saavutin minä tällä rohkealla ajatuksella kaikkien kiitollisuuden ja ihmettelyn osakseni. Komitea valittiin ja säännöt laadittiin. Jo aikoja sitten ne ovat saaneet myöskin asianomaisen vahvistuksen. Pääoma on puolenmiljoonan ja osake markan suuruinen! — Eikös siinä ole valttia! Mitäh?!

— Mutta onko se jo käytännössä ehtinyt pitkällekin, kysyi nyt tavallisesti aina puhuttelija, Kovaselta.

— Ei vielä, mutta aikojen kuluessa tulee se kylläkin toteutumaan.

— No mikä on vielä tehnyt sille haittoja?

Tähän tavallisesti Kovanen aina vastasi: — Raha, hyvä ystävä, raha! Ei tahdo saada vielä osakkeita kaupaksi. Mutta annahan ajan kulua, kun työväestö tulee täysin oivaltamaan tässä oman pelastuksensa on jokainen innolla uhraava vaikkapa viimeisen penninsä ja silloin päivässä saadaan aikaan, mitä ei vuosisatojen kuluessa olisi voitu edes uneksiakaan.

— Säännöt ovat siis aina siltä varalta valmiina. No onhan se hyvä alku, on totta vieköön!

— On se, totisesti on! vastasi Kovanen aina tähän. Säännöt talletetaan siltä varalta aina ammattiyhdistyksen arkistossa ja kun kerran aika on täytetty lyömme tehtaan pystyyn yhdellä iskulla.

II.

Eräs nuori seppä Kaarlo Aarnio ilmestyi kaupunkiin. Hän oli ollut vuosikausia ulkomailla ja nuorena poikana jo kuulunut myöskin rautatyöntekijäin ammattiyhdistykseen. Heti työpaikan saatuaan ilmestyi hän nytkin uudelleen yhdistykseen. Päästyään asioihin käsiksi tulivat heti kaikki huomaamaan että nyt oli uutta tuulta purjeissa. Ivallisesti tuo mokoma vaan naurahteli ammattiyhdistyksen toimimiesten hänelle toiminnasta kertoillessa. Lapsen puuhiksi sanoi hän kaikkea vanhaa. Kaikki oli hänen sanainsa mukaan saatava uudesti synnytetyksi, jos jotain pysyväistä aijottaisiin saada aikaan. Sen vuoksi hän pitikin joka kokouksessa esitelmiä ulkomailla näkemistään menettelytavoista. Kymmentuntinen työpäivä ja alin tuntipalkka olisi etusijassa ensiksi saatava käytäntöön. Mutta sitäkin ennen olisi ammattilaiset saatava järjestymään. Tätä hän teroitti jok'ainoalle ammattilaiselle mieliin, kaikkialla. Ja niin katkeamattoman innostunut oli hän myös näissä uudistuspyrinnöissään että iltakaudet kulki yhden asunnosta toiseen työväenasiasta puhumassa.

Kovanen ensiksi naurahteli koko miehen puuhille. Kunhan aikansa lieksahtelee kylläpä asettuu. Niin se on käynyt minulle, toiselle ja kolmannellekin hän ajatteli. Ei maailmaa kiirehtimällä korjailla! Se vaatii hiljaista, maltillista, vakavata ja pysyväistä toimintaa. Eri mielipidettä asioista ollen joutuivatkin he ennen pitkää kinasteluihin keskenään.

Kovanen, yhdistyksensä tunnustetuimpana luottamusmiehenä tahtoi edelleenkin pysytellä määräävässä asemassa. Näin Aarniossa ja Kovasessa tarraantuivat uusi ja vanha suunta vastatusten. Yhteensattumat olivat useasti hyvinkin kiivaita. Kovanen piti Aarniota paljaana suunpieksäjänä ja räyhääjänä, koettaen hänestä uskotella samaa toisillekin. Aarnio taas puolestaan näki Kovasessa vanhettuneihin kaavoihin pikiintyneen tervaskannon, joka oli saatava pehmitetyksi keinolla millä hyvänsä. Siksipä koetti hän saada uusia mielipiteitään tovereihinsa joka käänteessä, jossa onnistuikin, sillä hän oli kaunopuhuja sekä esiintymiseltään reipas, rohkea sekä säihkyvän tulinen. Näin ollen kasvoi kannattajaansa luku etenkin nuoremmissa päivä päivältä. Kaksi eri puoluetta syntyi näin ajan pitkään yhdistyksessä. — Samalla voi tämän puolueryhmityksen jakaa vanhempiin miehiin ja nuorempiin.

Kerrankin taas Kovasen ja Aarnion kinastellessa sanoi Kovanen leveästi:

— Kuuleppas Aarnio! — Kyllä se niin on että pötyä sinä mies puuhaat ja tuulta ajat takaa! — Mutta minullapa veikkonen on ollut jo kauvan pelastuskeino valmiina. Ei muuta kuin panna vaan käytäntöön ja kaikki on autettu!

— No mikähän tuo sitten oikein on? kysyi Aarnio erityisellä painolla.

— Mikäkö on! — Se on veliseni semmoinen naula, joka vetää. Usko se varmasti!

Aarnio halusi tätä nyt yhä tiukemmin tietää.

— No jospa tuon sinulle sitten lopultakin sanoisin, kun sitä melkeinpä halveksuen tiedustelet. Me asetamme yksinkertaisesti pystyyn suuren rautateollisuustehtaan!

— Kuinka … kuinka, uteli Aarnio tuskinpa uskoen korviaan!

Kovanen toisti nyt hyvin mahtipontisena uudelleen sanansa.

— Mutta mitä tuo puhe nyt sitten oikeastaan on, ihmetteli nyt Aarnio yhä silmät suurena.

— Se on, jos tahdot kuulla totuuden ilman sarvia ja hampaita, että meillä on jo säännötkin valmiina semmoiselle yritykselle, eikä tarvitse muuta kuin se suotuisan ajan tullessa toteuttaa.

— Säännötkö jo valmiina? — Entäs minkälaiset? kysyi nyt Aarnio ajatuksissaan ja yhä enempi ihmeissään.

— Semmoiset säännöt että pääomana on puolenmiljoonaa ja osakemaksu kultakin sata markkaa. Yhtiössä tulee ääni jokaisesta osakkeesta, sekä…

Aarnio ei voinut olla nyt jo keskeyttämättä: — Mutta Herran nimessä, millä työmiehet semmoisen liikkeen perustavat? — Mistä ne rahat tulevat?

— Mutta sinäpä vasta olet kovapää, huudahti Kovanen, nyt jo harmistuneena. Jokainenhan semmoisen summan voi säästää! Minullakin on jo useimpia satoja siltä varalta ja kaikki työlläni ansaittuja.

— Ei toveri, — alkoi nyt Aarnio vakuuttavana. — Ei nykyisillä työmiehen palkoilla säästöjä tehdä, jos tahtoo kunnolleen maailmassa elää. Tuskinpa ne ruokaan ja vaatteesen riittävät!

— No kylläpä sen, ainakin jokainen yhden osakkeen säästää, jankkasi yhä
Kovanen.

— Olkoonpa niinkin että yhden osakkeen jokainen saisikin, vastasi nyt Aarnio. — Mutta sittenkin, ota huomioon, tarvittaisi tuon puolen miljoonan kokoon haalimiseen viisituhatta miestä. Ajattele, viisituhatta! Kun tuon samaisen summan voi johonkin kapitalistiseen tehtaasen kiinnittää yksikin mies, tai muutamat! Otetaan nyt kuitenkin siltä kannalta, että tuo tehdas sittenkin saataisi pystyyn. Mutta voiko työväestö pitää sitä kunnossa, on taas jo vallan toinen asia! — Pääoman omistajain ei tarvitse kuin ryhtyä alentelemaan yksimielisesti töiden hintoja, ja yritys on kumossa ensi iskulla. Mistä saatte silloin lisävaroja kestääksenne kilpailussa?

Ja millä korvaatte tappiot! Ei kyllä se hyvä toveri on niin, että työlästä on potkia tutkainta vastaan. Työväen varoilla ei perusteta liikkeitä kaikilla aloilla, eikä se yhden ammattikunnan puolelta liioin mitään merkitse. Ja jospa vielä saataisikin, täytyy siihen jo alussa uhrata kaikkensa, kun taas toisella puolella on varat ehtymättömät! — Kyllä apu ja pelastus on etsittävä vallan toiselta taholta.

Kovanen hyppäsi nyt istuimeltaan, heitti lakin päähänsä ja sanoi ovesta mennessään: — Puhua sinun kanssasi on sama kun ryhtyä hullun vasikan kanssa kilpaa juoksemaan! Mutta muista sittenkin tuo vanha sananlasku, kyllä routa porsaan kotiin ajaa!

III.

Rautatyöntekijäin ammattiyhdistys oli pannut toimeen tanssi-iltaman Palokunnan talolla. Väkeä oli sinne tullut iso sali ääriään myöten täyteen. Ylipäätään onnistuivat aina tavallisesti yhdistyksen iltamat. Kasvattavan ohjelman runsaus ei niissä ollut koskaan yleisöä painostamassa. Siksipä kevyt tanssiyleisö sinne kilvan riensikin.

Mutta tällä kertaa erehtyivät tanssihaluiset suuresti, luullessaan pääsevänsä ajoissa, kuten tavallista, hermoja hurmaavan tanssimusiikin kiihoittamana lattialla leijailemaan. Ohjelmassa oli myöskin puhe Aarniolta työläisten velvollisuudesta.

Alkusoiton tauottua astui hän heti puhujalavalle. Hän epäröi ensiksi alkaissaan. Sanat tulivat katkonaisina ja soinnuttomina, mutta sitten päästyään hyvään alkuun virtasivat ne luistaen huuliltaan. Hän oli kun löytänyt esityksensä johtavan langan, yhä varmemmin ja selvemmin yhdistyi lause lauseesen, ajatus ajatukseen, samalla kun ääni vakaantui ennen pitkää, selvänä ja oikeissa painoissa helskähdellen. Kauvan ja kauniisti hän puhui työläisten velvollisuuksista, miten meistä jokaisen, niin naisen kuin miehen, pitäisi kääntää korvamme ajalle, joka meitä tahtoi mukaansa taisteluun kaiken hyvän ja oikean edistykseksi. Kun ikuisen meren korkeat laineet tahdissa, mutta tasaisesti, tai toisinaan ryöpsähdellen vyöryvät rantahietikolle, hän puheessaan vuoroin vakavia ja teräviä ajatuksia päästeli, toisinaan taas innostuksen hehkun valtaamana tulistuen iski kun metsänkaataja ikihongan satavuotis juurelle. Pois kaikki vanha ennakkoluuloinen mädännäisyys, pois matelevaisuus, pois orjuuden tunne! Valoa ja vapautta on saatava levenemään kaikkialla! Työläisten on katkeamattomalla taistelulla kohottava ihmisarvoonsa sekä samalla aineellisesti hyvinvoivaan asemaan.

Yleisö ensiksi näytti kuin typertyneinä syventyneen esitykseen, niin sydämiin menevä se oli, mutta sitten puheen pitemmälle jatkuessa yhtäkkiä heräsi tajuntaansa siitä, mitä varten he olivat oikeastaan tänne tulleet! Ja samallapa alkoi myöskin kuulua käsien hakkausta ja jalkojen töminää, sekä huutoja: pois, pois! — Aarnio odotteli levollisena, siksi kunnes melu taukosi, uudelleen alottaen, kun ei mitään olisi tapahtunut. Tyytyväisyyden hymy laskeutui nyt niiden harvojen kasvoille, jotka olivat esitystä siihen todellisesti syventyneinä seuranneet. Suuri joukkokin taas uudelleen hämmästyi, oudoksuen että mikähän otus lieneekään kun ei osaa edes lopettaakaan. Olivathan he ennen saaneet tottelemaan kenen hyvänsä. Tämä arvelu ei kuitenkaan kestänyt kauvan. Uudella innolla ja voimakkaammin seurasi nyt keskeytys, mutta myöskin yhtä huonolla tuloksella. Aarnio puhui sittenkin loppuun, enempikin mitä oli aikonut, ja kun hän lavalta poistui, seurasi voimakas suosion sohina ja käsien hakkaus kenties kahdenlaisestakin syystä, että hän oli ollut tarpeeksi itsepintainen ja että lopultakin poistui kiusaamasta. Heti alkoikin nyt lasisileällä parkettilattialla valssi, »Kesäilta», jonka haavemaisten sävelmien tuudittamina ja hurmaamina sadat nuoret parit kierivät kun keijukaiset, ajatus kokonaan siinä elämässä, johon nyt saivat antautua.

Suuret ovet johtivat salista kapakan puolelle, josta kuului äänekästä puhetta, hillitöntä naurua, lasien kilinää ja toisinaan laulun yrityksiä. Viinurit vilahtelevat väkijoukon keskellä, tarjottimet täynnä jo juotuja ja juomattomia pulloja ja laseja.